Estetiikan kaipuu.

Välillä iskee "käsityöläisyystarve". Halu piirrellä tai värkkäillä jotain omaa, joskus tarkoittaen myös sovitusten vääntämistä Sibeliuksella.

Olen silloin tällöin miettinyt kankaanpainannan kokeilemista. Tai lukioaikoina tuli jo sitä kokeiltua ja tykkäsin kovin. En tiedä virallisia termejä, mutta me siirsimme kuvat piirtoheitinkalvo(i)lle ja leikkelimme niistä sabluunat väreittäin. Ja sitten käytettiin sellaista seulaa/sihtiä...? Pitää varmaan käydä katselemassa askartelutarvikeliikkeitä, josko jostain löytyisi valmiita "painoja". Tämä idea helpottaisi myös joululahjojen tuumintaa, kaikille vaan tuunattuja tyynyliinoja pakettiin :D.

Estetiikan kaipuuta helpottavat kauniit esineet ja asiat, joita tässä nyt muutama: ChoChon laukku, johon olen kovin tykästynyt, ja Funky Homo Sapiensin korvikset, ostettu DaigaDaigaDuusta.

Iik.

Juu-u, nyt ne sitten sai jo tietoonsa. Mitä pitäisi soittaa tulevissa haasteissa. Voi kauhia... Häpeällähän siitä selviää vaimitensemeni.

Tällaisina hetkinä (joihin luetaan myös muutamat viikot ennen tutkintoja, isoja konsertteja yms.) tulee mieleen, että miksi, MIKSI?! en edes ajatellut treenailla hyvissä ajoin jo tuotakin paikkaa, tai ottaa varman päälle ja soittaa tämänkin tilutuksen. Mutta kun sitä on perilaiska luonteeltaan ja koko kesän käyttäny harjoitteluun. Kai jossain vaiheessa tuleekin vaihe, ettei vaan jaksa kiinnostaa tuntikaupalla hinkata jotain muutamaa tahtia...? Auttaisi huomattavasti jos a) olisi jo penskana/teininä harjoitellut tekniikan kuntoon ja b) olisi luonnonlahjakkuus :D. Vaikka on kai sanottu, että lahjakkuuskin vaikuttaa vain 5% verran johonkin suoritukseen, loput tehot tulee muka rehellisestä työn teosta. Mene ja tiedä.

Mutta huomisaamuna vimmatusti tavaamaan orkesteripaikkoja ja irvistelemään nakkisormille ja tönkkökielelle, jotka eivät tottele käskyjä... Jes. 

Aikomuksenani on osallistua ihkaensimmäistä kertaa oikeaan orkesterikoesoittoon. Jotenkin pelkään ja/tai toivon, että tämä "koitos" toimisi jonkinlaisena merkkipaaluna sille mihin keskittäytyä tällä musiikillisella urallani. Toisaalta kiinnostaa kokonaisvaltainen soittaminen ja oman instrumentin hallinnan kehittäminen huippuunsa, toisaalta taas en miellä itseäni sopivaksi klassisen kokoonpanon muusikon ajoin kovinkin ahtaaseen ajatusmalliin.

Jotenkin en kestä minkään sortin suunnitelmattomuutta oman elämäni "suurten linjojen" (olipas se mahtipontista...) suhteen. Aina pitää olla jotain tavoitetta ja rinnalle B-vaihtoehtoa. Tällä hetkellä luulen, että tahdon vielä(kin) jatkaa tällä pääsoittimen viitoittamalla tiellä. Mutta kiinnostavalta tuntuvat myös ajatukset sovitus- ja sävellystyön haltuunotosta; sivuinstrumentin treenaamisesta paremmalle tasolle; oman kokoonpanon luomisesta ja konsertoimisesta...

Kai se tästä, joku päivä, kirkastuu minullekin, mitä tahdon ja kuinka paljon. Tahtoisin vain, että se olisi omasta tahdosta ja tahtotilasta kiinni, eikä aina niin paljon muistakin tekijöistä. Tuntuu perin omituiselta itselle joidenkin ihmisten itsevarmuus ja vankkumaton luottamus, että he kyllä saavat kaiken ja pääsevät minne tahtovat. Vaikka itsesuggestion voimaan uskonkin, tahdon pitää jalkani kyllä tiukasti maassa. Tai niin, ehkä se on sitä perisuomalaista (?) katsantokantaa: pessimisti ei pety :).

Otsikon käytännön toteutus.

Tuli vietettyä yhdeksän yötä poissa kotoa, mutta jollain tapaa aika tuntuu noin kaksinkertaiselta. Olin opiskelemassa musisoinnin jaloa taitoa leiriolosuhteissa, eikä kyse ole nyt partio-/armeijatyyppisestä leireilystä. Syödä sai aamiaisen, iltapäiväkahvin ja iltapalan lisäksi vielä kahden lämpimän aterian verran. Eli käytännössä koko ajan. Majoitus oli kahden hengen huoneissa, ja kollegan ollessa kämppiksenä alkoi leiriväsymys ja sen myötä jutut olemaan aikamoisia :D.

Yllätyksekseni huomasin, että olen sitten kuitenkin melko sosiaalinen tapaus. Koskaan mieltänyt itseäni ko. kategoriaan luettavaksi. Mutta kiittäminen lienee myös kaikkia muita kursseilla ja leirillä olijoita, ilmapiiri oli aivan loistava. Tuntui haikealta lähteä pois, vaikkakin samalla lepo houkutteli seireenin lailla. Pyhittänenkin tämän sunnuntain ihan itselleni, viimeinen lepopäivä ennen töiden alkamista. Kesä meni taas niin nopeasti, mutta onneksi se tulee ensi vuonna uudelleen... Vi hoppas :)!

Suhteellinen käsite nimeltä kesä.

Parina viime kesänä sen on huomannut, miten kyseinen vuodenaika määräytyykin eri tavoin. Enää kesä ei tarkoita parhaimmillaan kolmen kuukauden haahuilua ilman sen kummempaa tekemistä. Välillä tuntuu, ettei lämpötila ja muut luonnonilmiötkään täsmennä tätä hetkeä juuri kesäksi.

Suurin syyllinen lienee elämäni ensimmäinen kunnon kesätyö. Ympäri-ja monivuotinen sellainen. On suorastaan fyysisesti vaikeaa muokkaantua opiskelijarentusta virka-aikoja ja vuosilomia käyttäväksi -sanotaan se nyt sitten ääneen- aikuiseksi. Viime kesä oli erityisen outo, käytössä noin viikon ajan lomaa. Ehkä se saa pienen ihmisen tekemään itselleen kohtuullisen kokoisia tekoja, kuten tekemään sitten kesälomareissun PoriJazziin, ihan yksin. Nyt olen jo lomani "ansainnut" ja viettänytkin. Yli kuukauden.

Se toinen asia, minkä nyt ymmärtää, kun aika ja loma on rajallista ja ajoitettua, on keli. Alkukesä on ollut enempi ja vähempi sateista, kosteaa ja koleaa. Auringon vähäisenkin paisteen on oppinut hyödyntämään "ylös, ulos ja lenkille"-tyyliin. Ja toisaalta myös unohtamalla aurinkorasvan sen ainoan kerran kun sitä ehkä olisi tarvinnutkin. Olkoon syynä ilmastonmuutos, eurooppalaistuminen tai mukavuudenhalu, mutta olen sitä mieltä että lomakuukaudeksi tulisi jo vakiinnuttaa elokuu. Olen satavarma, että töiden alkaessa heinäkuun lopuilla, alkaa oikea kesä. Ilmanala määrittelee niin osuvasti mielenalan, kesä tuntuu kesältä kun on loma ja aurinko paistaa. Yksinkertaista, mutta totta.

Kaiken marinan päätteeksi: olen kuitenkin iloinen ja onnellinen "kesälomareissustani" entiseen opiskelukaupunkiini. Okei, aurinko paistoi ja oli lämmintä, mutta niin hyvässä seurassa ja rennoissa fiiliksissä lomatunnelma olisi saavutettu melko hyvin ilman säiden herrojenkin suopeutta :).

Kun on viettänyt edeltävän illan liian läheisissä merkeissä punaviinin kanssa, menee seuraava päivä 100%sella varmuudella harakoille. Mutta toisaalta se tuntuu miltei hyvältä ja oikeutetulta syyltä loikoa sohvalla koko päivä telkkarin turhuusohjelmia tuijottaen, nousta vain saadakseen pakastepizzan lämmitettyä, ostaa kaupasta brie-juustoa ja suklaata terveellisen ja järkevän ruuan sijaan, ottaa nokosia noin tunnin välein.

Ja kun tietää, ettei kyseinen kuvio ole jokaviikkoista, kestää moraali ja kunto moisen hairahtelun. Takaisin nokosille.