Estetiikan kaipuu.

Välillä iskee "käsityöläisyystarve". Halu piirrellä tai värkkäillä jotain omaa, joskus tarkoittaen myös sovitusten vääntämistä Sibeliuksella.

Olen silloin tällöin miettinyt kankaanpainannan kokeilemista. Tai lukioaikoina tuli jo sitä kokeiltua ja tykkäsin kovin. En tiedä virallisia termejä, mutta me siirsimme kuvat piirtoheitinkalvo(i)lle ja leikkelimme niistä sabluunat väreittäin. Ja sitten käytettiin sellaista seulaa/sihtiä...? Pitää varmaan käydä katselemassa askartelutarvikeliikkeitä, josko jostain löytyisi valmiita "painoja". Tämä idea helpottaisi myös joululahjojen tuumintaa, kaikille vaan tuunattuja tyynyliinoja pakettiin :D.

Estetiikan kaipuuta helpottavat kauniit esineet ja asiat, joita tässä nyt muutama: ChoChon laukku, johon olen kovin tykästynyt, ja Funky Homo Sapiensin korvikset, ostettu DaigaDaigaDuusta.

Iik.

Juu-u, nyt ne sitten sai jo tietoonsa. Mitä pitäisi soittaa tulevissa haasteissa. Voi kauhia... Häpeällähän siitä selviää vaimitensemeni.

Tällaisina hetkinä (joihin luetaan myös muutamat viikot ennen tutkintoja, isoja konsertteja yms.) tulee mieleen, että miksi, MIKSI?! en edes ajatellut treenailla hyvissä ajoin jo tuotakin paikkaa, tai ottaa varman päälle ja soittaa tämänkin tilutuksen. Mutta kun sitä on perilaiska luonteeltaan ja koko kesän käyttäny harjoitteluun. Kai jossain vaiheessa tuleekin vaihe, ettei vaan jaksa kiinnostaa tuntikaupalla hinkata jotain muutamaa tahtia...? Auttaisi huomattavasti jos a) olisi jo penskana/teininä harjoitellut tekniikan kuntoon ja b) olisi luonnonlahjakkuus :D. Vaikka on kai sanottu, että lahjakkuuskin vaikuttaa vain 5% verran johonkin suoritukseen, loput tehot tulee muka rehellisestä työn teosta. Mene ja tiedä.

Mutta huomisaamuna vimmatusti tavaamaan orkesteripaikkoja ja irvistelemään nakkisormille ja tönkkökielelle, jotka eivät tottele käskyjä... Jes. 

Aikomuksenani on osallistua ihkaensimmäistä kertaa oikeaan orkesterikoesoittoon. Jotenkin pelkään ja/tai toivon, että tämä "koitos" toimisi jonkinlaisena merkkipaaluna sille mihin keskittäytyä tällä musiikillisella urallani. Toisaalta kiinnostaa kokonaisvaltainen soittaminen ja oman instrumentin hallinnan kehittäminen huippuunsa, toisaalta taas en miellä itseäni sopivaksi klassisen kokoonpanon muusikon ajoin kovinkin ahtaaseen ajatusmalliin.

Jotenkin en kestä minkään sortin suunnitelmattomuutta oman elämäni "suurten linjojen" (olipas se mahtipontista...) suhteen. Aina pitää olla jotain tavoitetta ja rinnalle B-vaihtoehtoa. Tällä hetkellä luulen, että tahdon vielä(kin) jatkaa tällä pääsoittimen viitoittamalla tiellä. Mutta kiinnostavalta tuntuvat myös ajatukset sovitus- ja sävellystyön haltuunotosta; sivuinstrumentin treenaamisesta paremmalle tasolle; oman kokoonpanon luomisesta ja konsertoimisesta...

Kai se tästä, joku päivä, kirkastuu minullekin, mitä tahdon ja kuinka paljon. Tahtoisin vain, että se olisi omasta tahdosta ja tahtotilasta kiinni, eikä aina niin paljon muistakin tekijöistä. Tuntuu perin omituiselta itselle joidenkin ihmisten itsevarmuus ja vankkumaton luottamus, että he kyllä saavat kaiken ja pääsevät minne tahtovat. Vaikka itsesuggestion voimaan uskonkin, tahdon pitää jalkani kyllä tiukasti maassa. Tai niin, ehkä se on sitä perisuomalaista (?) katsantokantaa: pessimisti ei pety :).